Aika käy uhkaavasti vähiin. Kauheaa ajatella, ettei enää ole montaa viikkoa yhteiseloa jäljellä pikkuisten hurmureitten kanssa. Luulin, että menon rauhoittumista saattaisi jo odottaa, kun riehujia on näinkin monta. Kummasti siihen vain on tottunut, että koko ajan jostain kuuluu rapinaa tai kilinää ja jokainen askel pitää katsoa tarkkaan, jostain suunnasta kuitenkin aina joku syöksähtää. Kuinka sitä enää osaakaan olla, kun ei silmissä viuhu siimahännät eikä tarvitse enää toimia kiitoratana ja levähdyspaikkana loputtomissa leikeissä. Mutta ei ajatella sitä vielä, vaan nautitaan jäljellä olevista yhteisistä hetkistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti